Oppimisen minuutit
Sinikka Raappana
PÄIVITTÄINEN TYÖSKENTELYAIKA YLÄASTEELLA JA LUKIOSSA
Yläasteella
ja lukiossa on tänä lukuvuonna ollut käytössä 75
minuutin oppitunti. Se on suuri muutos, sillä 45 minuuttia mielletään
ainoaksi oikeaksi ja mahdolliseksi, jopa lakisääteiseksi oppitunniksi.
Sitä se ei kuitenkaan ole. Asetuksessa määrätään
oppitunti 60 minuutiksi, josta vähintään 45 minuuttia käytetään
työjärjestyksen mukaiseen opetukseen ja 10 minuuttia välituntiin.
Lisäksi todetaan, että opetukseen käytettävä aika
voidaan järjestää toisin, jos se on oppilaan kehitystason, aineen
tai opetuksessa käytettyjen työtapojen vuoksi tai muusta syystä
tarkoituksenmukaista. Uudessa perus- ja lukioasetuksessa sanotaan: "Opetukseen
käytettävä aika jaetaan tarkoituksenmukaisiksi yksiköiksi."
On
selvää, ettei oppimisen tai opettamisen kannalta ole yhtä yleispätevää
ihanneyksikköä. Oppiaineet ovat erilaisia, samoin ihmisten näkemykset
ja tarpeet. Vuosi sitten vaikutti siltä että opettajien mielissä
45 minuuttia on liian lyhyt yksikkö ja 90 osalle liian pitkä.
Oppilaan kannalta koulupäivä koostuu liian pienistä osista ja
pari tuntia kuluu päivittäin käytäväkuhinaan ja
luokkien etsimiseen. 75 minuuttia tuntui hyvältä kompromissilta, ”sopivasti
jaolliselta” ja selkeältä. Oli myös kuultu lukioista, jossa
sitä on käytetty vuosia ja pidetään ihanteellisena yksikkönä.
Kokemuksia
Päätös
siirtymisestä tehtiin pikaisesti myöhään keväällä
eikä sen vaikutuksia yläasteen jaksotukseen, tuntien jakautumiseen ja
erityisesti valinnaisaineiden tuntien järjestämiseen ehditty miettiä.
Välttämättömiä rakenteellisia muutoksia työjärjestyksen
pohjaan ei tehty ja seurauksena yläasteen työjärjestyksestä
osalle oppilaista ja opettajista huonosti toimiva. Ryhmiä hajosi, tunnit
sijoittuivat epätarkoituksenmukaisesti, oppilaille tuli hyppytunteja ja epätasaisia
jaksoja, tietyissä taito- ja valinnaisaineissa oli suuria ongelmia.
Lukiossa
sen sijaan muutos oli onnistunut. Ensimmäisen jakson päättyessä tehdyssä
kyselyssä lukion oppilaista vain 10 (238 vastanneesta) esitti paluuta 45
minuutin tunteihin.
Hyviä puolia ovat lukiolaisten mielestä:
- päivä tuntuu lyhyemmältä kun tunteja on vain viisi
entisen kahdeksan sijasta.
- läksyjä, ”ramppaamista” ja kirjojen raahaamista on vähemmän
- tunneilla ehtii tehdä enemmän ja keskittyä paremmin
asioihin
- oppitunnit tulleet mielenkiintoisemmiksi
Huonoja puolia:
- ruokailu liian myöhään
- joskus varsinkin harjoittelijoiden tunnit tuntuvat hirvittävän
pitkiltä
- kaikki opettajat eivät välitä suunnitella menetelmiä
ja tekemisiä tunnin pituuteen sopiviksi
- Hyppytunnit todella pitkiä, varsinkin kun ei ole tiloja missä
opiskella
Yläasteen oppilaiden kokemukset olivat kielteisempiä osittain yllämainittujen
työjärjestykseen liittyvien ongelmien takia, osittain ikään, keskittymiskykyyn ja oppiaineisiin liittyvien seikkojen takia. Tunti
koettiin usein liian pitkäksi, ei jaksa keskittyä. Toisaalta myös
yläasteen osalta päivä on selvästi rauhoittunut ja välituntiongelmat
vähentyneet. Päivä on lyhyempi, koska harvoin tarvitaan viidettä
tuntia.
Opettajien näkemykset ovat vaihdelleet laidasta laitaan,
jotkut pitävät tunnin pituutta täysin mahdottomana ja epäonnistuneena,
suurimmalle osalle se on mieluinen osittain riippuen oppiaineesta ja siitä
puhuuko lukion vai yläasteen kannalta.
Harjoittelussa ongelmaksi
on koettu tuntien vähyys verrattuna entiseen.
Mikä on
oppimisen tarkoituksenmukainen yksikkö?
Oppiminen ei ole
minuuttipeliä ja siksi opetuksen ja työjärjestyksen suunnittelun
pohjimmainen lähtökohta ei voi olla kello. Pedagogisesti ajatellen
oppitunnin pidentämisen päämäärä oli vähentää
pirstaleisuuttmuuttaa opetusmenetelmiä prosessointia ja monipuolista
tekemistä suosivaan suuntaan ja hakea mahdollisuuksia erilaisten oppimisympäristöjen
luomiseen ja hyödyntämiseen.
Suurin haaste on kolmen
erilaisen kouluasteen erilaisten opetussuunnitelmien oppilaiden ja opettajien
tarpeiden yhdistäminen toimivaksi työjärjestykseksi. Mikä on
hyvä yhdelle on mahdotonta toiselle. Ongelmana ovat myös vanhat
koulunpidon rakenteet, mm. oppikirjat, joiden sisältö ja tehtävät
on usein rytmitetty melko mekaanisesti ”45 minuuttia täyttäviksi”
pikku paketeiksi. Tähän tottuneen opettajan on vaikea ajatella toisin
ja jos ”vanha” siirretään "uuteen” kumpikaan ei
toimi. Harjoittelussa em. ongelma korostuu ja tuntien vähyys on ongelma. Se
voidaan kuitenkin ratkaista terveellä järjellä ja käytänteiden
uusimisella. Oppilaan oppiminen otetaan ohjaajan ja harjoittelijaryhmän
yhteiseksi tavoitteeksi jokaisella tunnilla, työ jaetaan sen mukaan ja
luovutaan näytetunti ajattelusta. Kaikki oppivat ja saavat harjoitella,
kukaan ei häviä.
Yksinkertaiset asiat kuten tilat ja
tarvikkeet voivat muodostua ongelmiksi ja turhautumisen lähteiksi, samoin
oppilaiden ja opettajien vuosien saatossa omaksumat rutiinit, jotka johtavat
sanomaan "näin on mahdotonta”. Kuitenkin pitää muistaa,
että 45 minuuttia kuten mikä tahansa sovittu aikayksikkö on vain
konventio ja raami. Sillä ei ole varsinaista tekemistä opetuksen ja
oppimisen kanssa. Sen tilanteen luovat oppijat ja opettajat, ei kello.
Jos
ajatellaan koulua avartuvana oppimisympäristönä, seuraava askel
työjärjestysajattelussa lienee siirtyä viikkotuntiajattelusta
lukuvuosijärjestykseen. Siinä jaksot koostuisivat eri oppiaineista,
joita opiskellaan ja opetetaan tarkoituksenmukaisina yksikköinä, esim
kolmen tunnin tunnin tai päivän yksikköinä riippuen sisällöstä
ja työskentelyn tavoitteista ja tavoista. Tämä edellyttää
sisällöllistä suunnittelua koko lukuvuodeksi ja sopimuksia ja
integraatiota oppiaineiden välillä.
Siihen siirtyminen on
pitkä askel yläasteella tai lukiossa, ei varmasti niinkään
ala-asteilla, jossa työskentelyn aikayksikköä ja oppiaineiden
suhteita on käsittääkseni aina voitu vaihdella
tarkoituksenmukaisuuden perusteella, koska ei olla kategorisesti kiinni eri
oppiaineiden tunneissa ja eri opettajissa päivittäistasolla.
Irtautuminen
45 minuutin lainomaisuudesta on mielestäni pedagogista edistymistä.
Ongelma ei ole aikayksikkö, vaan ajattelun ja mielikuvien muuttaminen.
Siinä tarvitaan vielä paljon pohdintaa ja asennemuutosta opettajilta
ja oppilailta sekä uudisajattelua ja teknistä ongelmanratkaisua työjärjestyksen
laadinnassa. Mutta suunta on hyvä.